Keskustassa keskusteltiin jälleen virtuaalimaailman lamasta tuossa alkuviikosta. Kuten ennenkin, keskustelussa ei tullut esiin mitään konkreettista tai loistavaa ideaa, joka voisi tuoda uusia harrastajia tämän perinteisen virtuaaliharrastuksen pariin (ei niin, että itselläni olisi jotain ideoita). Sen sijaan porukka innostui kertomaan omia mietteitään siitä miksi harrastavat virtuaalihevosia ja mikä tässä harrastuksessa itse kutakin viehättää. Mielenkiintoisia vastauksia ja kävin itsekin aiheesta suppeasti topikiin kommentoimassa.
Keskusteluun tulleista vastauksista käy hyvin ilmi yksi virtuaalimaailman ehdottomista vahvuuksista: tätä voi harrastaa niin monella eri tavalla. Voi tavoitella kilpailuita ja laatuarvosteluita, voi kasvattaa isolla volyymilla tai vain parilla hevosella, voi harrastaa realistisesti tai täysin vailla rajoja, voi olla omassa kuplassaan tai hakeutua mukaan eri yhteisöihin. Harrastustapoja virtuaalitallien joukosta löytyy aivan yhtä paljon kuin harrastajiakin. Se on ehdottomasti yksi tämän perinteisen virtuaaliharrastuksen vahvuuksista, sillä keskustelussakin esiin tulleet instagram-tallit eivät (käsittääkseni) mahdollista yhtä laajaa palettia eri harrastustavoissa.
Aloinkin pohdiskella vähän syvemmin sitä, että miksi itse harrastan virtuaalihevosia. Minulla on ollut oma suomenhevonen/-hevosia jo yli kymmenen vuotta. Käyn tallilla päivittäin tai jopa useammankin kerran päivässä. Treenaan ja valmentaudun kahdessa lajissa (este- ja kouluratsastus) ja ajoittain myös kilpailen varsin ahkerasti. Olen myös työskennellyt eri talleilla ja elättänyt itseni hevosalalla. Miksi siis vielä lisäksi virtuaalihevoset? Hevosharrastukseni oikeassa elämässä on jo niin mittava ja aikaavievä, että enkö saa sillä täyteen hevostelun tarpeeni?
Minulle virtuaalihevostelussa on erityisesti kyse mielikuvituksesta, ja mielikuvitus ja internet luovat yhdessä rajattomasti mahdollisuuksia. Netissä voin tavallaan toteuttaa niitä epärealistisia haaveita, joihin minulla ei oikeassa elämässä olisi koskaan mitään mahdollisuuksia: talli Uusi-Seelannissa ja toinen Saksassa, kolmesataapäinen hevoslauma, kasvatusta, omia sukulinjoja ja niin edelleen. Vaikka joskus saisin oikeassa elämässä rahat kasaan tammani astuttamiseen, jäisi se siihen yhteen varsaan, joten mistään kasvatustoiminnasta ei olisi kyse. Kolmensadan hevosen omistaminen olisi oikeassa elämässä täysi mahdottomuus, enkä usko, että esimerkiksi Uusi-Seelantiin muuttokaan mikään pikkujuttu olisi toteuttaa. Puskatalleja, ratsastusta ja suomalaista hevoskulttuuria saan aivan riittävästi oikeassa elämässä, enkä tarvitse niitä enää kuvitteellisessa maailmassani. Sen sijaan isolla volyymilla laatuponien kasvattaminen on asia, mitä en oikeassa elämässä voisi koskaan saada.
Harrastukseni keskiössä on siis mielikuvitus. Itse asiassa suurin osa pikseliponeilun herättämästä mielikuvien tulvasta ei edes tule muiden harrastajien nähtäville, vaan iso osa pysyy oman pääni sisällä. Esimerkiksi jostakin hevosesta minulla saattaa olla korvieni välissä tuhansia "sivuja" tekstiä ja tietoa, mutta sivuille päätyy vain perusluonne tiivistetyssä muodossa. Sillä on kuitenkin rajansa kuinka paljon tekstiä ja kuvia sivuille voi laittaa, joten tämä kirjoittamaton osa harrastusta on minulle todella tärkeä.
Myös visuaalisuus on virtuaaliharrastuksessani minulle tärkeää. Sivujen ja erityisesti hevosten kuvien pitää näyttää hyvältä omaan silmääni. Iso osa harrastustani onkin selailla muiden talleja, ulkoasuja, esittelyitä, ja hevoslistauksia, sekä toki katsella omiakin aikaansaannoksiani kriittisellä silmällä. Kauniit kuvat, sievät ulkoasut ja mukavat tekstit tuottavat jo itsessään minulle mielihyvää. Saman tunteen saisin varmaan selailemalla kuvia kauniista maisemista tai katselemalla kissavideoita, mutta virtuaaliharrastuksessa sekin puoli hoituu näppärästi (katselen kyllä silti aika paljon maisemakuvia, koska kauneutta ei koskaan voi elämässä olla liikaa).
Sen sijaan yhteisöllisyys tai tarinointi ei enää vuosikausiin ole ollut osa virtuaaliharrastustani. Mitä enemmän vietän aikaani oikealla tallilla, sen vähemmän olen innostunut tallitarinoimisesta netin ihmeellisessä maailmassa. Lisäksi olen aina viihtynyt omassa rauhassani, joten en niin kaipaa yhteisöllisyyttä tai kaveria harrastukseeni. Toki tykkään muidenkin harrastajien, varsinkin welsh-porukan, kanssa jutella, sekä osallistua kilpailuihin, laatuarvosteluihin ja kissanristiäisiin, mutta silti se varsinainen suola tähän harrastukseen tulee muualta. En myöskään ole niin innokas kasvattamaan muille, vaan olen ihan tyytyväinen kasvattieni jäädessä omiin nurkkiini. Myönnän tosin, että jos olisin ainoa kilpailujärjestäjä, voisi innostukseni tähän harrastukseen kokea kovan kolauksen, eli yhteisöllisyyttäkin kaipaan tietyllä tapaa.
Minulle virtuaalimaailma on positiivisessa mielessä pakopaikka tavallisesta elämästä. Ei arkisia huolia, vaan voin mielikuvitukseni avulla tehdä mitä vain. Harrastus tämä on siinä missä moni muukin, eikä yhtään hullumpi harrastus olekaan!
Sen sijaan yhteisöllisyys tai tarinointi ei enää vuosikausiin ole ollut osa virtuaaliharrastustani. Mitä enemmän vietän aikaani oikealla tallilla, sen vähemmän olen innostunut tallitarinoimisesta netin ihmeellisessä maailmassa. Lisäksi olen aina viihtynyt omassa rauhassani, joten en niin kaipaa yhteisöllisyyttä tai kaveria harrastukseeni. Toki tykkään muidenkin harrastajien, varsinkin welsh-porukan, kanssa jutella, sekä osallistua kilpailuihin, laatuarvosteluihin ja kissanristiäisiin, mutta silti se varsinainen suola tähän harrastukseen tulee muualta. En myöskään ole niin innokas kasvattamaan muille, vaan olen ihan tyytyväinen kasvattieni jäädessä omiin nurkkiini. Myönnän tosin, että jos olisin ainoa kilpailujärjestäjä, voisi innostukseni tähän harrastukseen kokea kovan kolauksen, eli yhteisöllisyyttäkin kaipaan tietyllä tapaa.
Minulle virtuaalimaailma on positiivisessa mielessä pakopaikka tavallisesta elämästä. Ei arkisia huolia, vaan voin mielikuvitukseni avulla tehdä mitä vain. Harrastus tämä on siinä missä moni muukin, eikä yhtään hullumpi harrastus olekaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti